Óïðîùåííàÿ HTML-âåðñèÿ
20
— En usko, silla ainoastaan Eremitaasin kissat tuntevat meidan kulku-
reittimme, vastasi Johan.
Pikkupojat tuijottivat taas Fedjaa.
— Niin, me siis olemme ermiitteja. Mina olen Teodor, ja tassa on Johan.
Mika sinun nimesi on?
— Fjodor Ivanovits Kuznetsov eli Fedja.
— Fjodor! nauroi Teodor ilahtuneena.
— Ivanovits! hymyili Johan.
— Me olemme kaimoja! Sinulla ja minulla on sama etunimi, ja toinen
nimesi on melkein sama kuin Johanilla, Teodor selitti.
Fedja aikoi vaittaa vastaan, mutta Johan alkoi selittaa.
—Meidan esivanhempamme syntyivat Euroopassa, ja siksi meilla on tal-
laiset nimet. Mutta oikeastaan Teodor on vain eurooppalainen versio Fjodo-
rista ja Johan Ivanista. Eli tavallaan olemme samannimisia.
— Mista sina ilmestyit tanne, Ivanovits? kysyi Teodor ja katsoi Fedjaa.
— Miten niin mista? Kotoa mina tulin. Istuin tuolla salin samettituolilla ja
odotin ystaviani. Meidan piti menna museon ritarisaliin katsomaan muumiota.
Ermiitit katsahtivat toisiinsa.
— Siis, sanoi Teodor vakavana. — Ajatellaanpa jarkevasti. Meilla on taal-
la ihminen, joka nakee meidat. Mita meidan pitaa tehda?
— Meidan taytyy vieda hanet isoisan luo, Johan sanoi. — Tama ei ole
normaalia. Isoisa kylla selvittaa taman. Kuule Ivanovits, lahdetko meidan
mukaamme?
— Minua ryhdytaan varmasti etsimaan, Fedja mutisi. Mutta sitten han
sanoikin paattavaisesti: — Tulen mina!
—Mutta, Johan mittaili Fedjaa katseellaan, — sina olet todella iso. Katso
paatasi, ettet kolauta sita mihinkaan.
Miten mina voisin katsoa paatani? Enhan mina sita nae, mietti Fedja,
mutta vastasi Johanille vakavasti: — Kylla, yritan katsoa.
Teodor nosti pallon maasta ja laittoi sen reppuunsa. Kaikki kolme lahtivat
kavelemaan eteenpain pitkin kaytavaa. Fedja ei malttanut olla kyselematta